Museoviraston arkeologisen kenttäpalvelun tutkija Vesa Laulumaa tarkastelee hiilimiilua ja sen vierestä löytynyttä hiiltynyttä aluetta. Kesän aikana toteuttettu radiohiiliajoitus paljasti myöhemmin, että kyseessä ei ollut kivikautinen asutusalue vaan 1300-1500-luvun aikainen löytö.

Arkeologiset kaivaukset ovat osa Fingridin voimajohtohankkeen lakisääteistä ympäristövaikutusten arviointia (YVA), jossa arvioidaan rakentamisen vaikutuksia ihmisille ja ympäristölle sekä mahdollisuuksia niiden vähentämiseksi. Fingridin yritysvastuun kehityspäällikkö Satu Vuorikoski sanoo, että kattavassa taustaselvityksessä Museovirasto tunnisti ensin tarpeen arkeologiselle inventoinnille ja sen perusteella päätettiin varmistaa asia kaivauksilla.

– Kaivausten ansiosta voimme varmistaa jo suunnitteluvaiheessa, ettei pylväspaikkojen sijoittelu ole uhka arkeologisten arvojen säilymiselle, Vuorikoski sanoo.

Tutkija Vesa Laulumaa Museoviraston arkeologisista kenttäpalveluista seuraa kaivinkoneen työskentelyä ja huikkaa aika ajoin ohjeita pintamaan kaapimiseen.

– Tällä paikalla on ollut torppa tai kaksikin, ja arkistotietojen perusteella pellonraivauksen yhteydessä 1800–1900 -lukujen taitteessa on löytynyt kivikautisia työkaluja, Laulumaa sanoo.

Torppien sijainnin Laulumaa näkee vanhasta  pitäjänkartasta. Sen sijaan on vaikeampi päätellä, onko tällä paikalla mahdollisesti ollut asutusta kivikaudella (noin 8600– 1500 eaa.). Laulumaa pohtii, ettei paikka ole ollut lainkaan hullumpi tuolloinkaan.Jokitörmän viereistä aukeaa reunustavat ympärillä olevat jyrkät mäet, joten paikka on tarjonnut lämpöä ja suojaa. Pyynti- ja keräilykulttuurin ihmiset löysivät myös tiensä hyvien kalavesien äärelle.

Pintamaan alta esiin hiilimiilu

Laulumaa sekä kaivinkonekuljettajat Ville Juntunen ja Pekka Kolehmainen ovat tutkineet ensimmäisenä kumpuilevan pellon korkeimmat harjanteet. Pelto on nyt kuiva ojituksen ansiosta.

– Ainakin keväisin matalimmat notkelmat ovat niin märkiä, ettei sinne ole kukaan halunnut asumustaan tehdä, miehet arvioivat.

Etsintöjen edetessä kaivuri on tullut muutaman metrin päähän pellonreunasta, kun Laulumaa antaa ohjeen kaivurin koppiin kauhan pysäyttämiseksi. Multa- ja hiekkakerroksen alta paljastuu pilkahdus jotain mustaa. Laulumaa pyyhkii maata varovasti pois ja löydös paljastuu hiilenpalasiksi.

Kaivinkone poistaa maata varovasti, ja paikasta paljastuu lopulta 5,5 metriä halkaisijaltaan oleva hiilimiilun pohja. Paikalla on ollut noin metrin korkea puukasa, jossa on kydetetty hiiltä esimerkiksi seppien miiluihin.  Nyt jäljellä on pyöreä ja tasainen hiilikerros, jonka punertava reunus kertoo hiekan palamisesta kovassa kuumuudessa. Löydös on Laulumaalle tuttu.

– Hiilimiiluja on ollut aikanaan siellä ja täällä, mutta harvemmin rantapaikoilla. Oulujoki on ollut aikanaan merkittävä kuljetusreitti ja ehkä hiiltä on viety tästä myyntiin.

Arkeologisessa mielessä 1500–1700 -luvuille sijoittuva hiilimiilu ei ole Laulumaan mukaan kovin kiinnostava löytö. Toisaalta jo ennakko-odotus oli, että mahdolliset kivikauden löydökset ovat kadonneet peltotöiden aikana.

– Näitä peltoja on kyllä kynnetty ja muokattu lukemattomia kertoja, Pekka Kolehmainen vahvistaa kaivinkoneen viereltä.

Olemme itse asiassa Kolehmaisen mailla ja hänen lapsuusmaisemissaan. Maatila siirtyi hänelle sukupolvenvaihdoksessa 1980-luvulla, mutta hän siirtyi urakointityöhön 1990-luvun alussa.

– Hiilimiilun löytyminen oli kyllä yllätys. Ei siitä ole ollut mitään tietoa aiemmin, eikä kivikautisten työkalujen löytymisestäkään ole ollut puhetta.

Arkeologisessa kenttätyössä kaivaukset ovat jatkoa huolelliselle taustatyölle. Laulumaa listaa, että eri aineistoista selvitetään jokien ja rantaviivojen sijainti eri aikakausina ja perehdytään erilaisiin karttoihin. Yksi hyödyllisimmistä tietolähteistä on Maanmittauslaitoksen laserkeilausaineisto. Se on käytännössä kolmiulotteinen karttanäkymä, joka paljastaa painanteina asuinpaikkoja jopa kivikaudelta.

– Suomessa maan pintakerros kasvaa niin hitaasti, että itse asiassa suurin osa kivikautisista esineistä löydetään heti pintaturpeen alta.

Toinen hiililöytö – harvinainen muinaispelto?

Hiilimiilun vierestä löytyy vielä suurempi, muodoltaan epäsäännöllinen hiiltynyt alue, jonka tarkoitus jää mysteeriksi. Laulumaa ja tutkija Esa Mikkola pitävät mahdollisena, että kyseessä on harvinainen muinaispelto. Tämä asia selvitettiin radiohiiliajoituksella kesän aikana.

Jos kyseessä olisi 1200–1300 -lukuakin vanhempi löydös, alue tutkittaisiin tarkemmin ja suojeltaisiin siten, ettei se vahingoitu voimalinjaa rakennettaessa. Heinäkun lopun mittaustulos kertoi kuitenkin, että kyse on  1300–1500 -luvun löydöksistä.

Tallikankaalla kartoitettiin kesän aikana myös 1800-luvun torppien sijaintia. Kaivauksissa ja kartoituksissa työturvallisuus on merkittävässä roolissa, sillä peltoa halkoo vuonna 1949 valmistunut Muhoksen–Vaalan välinen 220 kilovoltin voimalinja, joka huomioidaan jatkuvasti tutkimusten aikana. Voimajohtoihin on tarkat turvallisuusetäisyydet, minkä lisäksi myös kookkaiden pylväiden ympärillä on tarkat suoja-alueet.

Fingridin erikoisasiantuntija Risto Uusitalo kertoo, että turvallisuussyistä kaivamista ei tehdä alle kolmen metrin etäisyydellä pylväiden perustuksista tai haruksista, jotka on ankkuroitu maanalaisilla betonilaatoilla. Myös maanalaiset pylväsmaadoitukset jäävät kaivuualueen ulkopuolelle.

– Onneksi kaivauskohteen lähellä olevassa pylväässä johtimet ovat korkealla ja vähimmäisetäisyys johtimiin on turvallisen suuri.

 

Tutkittavana olevan peltoalueen reunalta löytyi 5,5 metriä halkaisijaltaan oleva hiilimiilun pohja. 1500-1700-luvuille sijoittuva hiilimiilu on tuottanut hiiliä esimerkiksi seppien ahjoihin.